Velipoika ja muuta mukavaa

Elli pääsi näkemään veljeään, joka muutti "samalle kylälle".

En tiedä eikö pennut enää muistaneet toisiaan, vai mikä oli, mutta ne ottivat yhteen oikein tosissaan parikin kertaa. Onneksi naskaleilla ei vielä kovin pahaa jälkeä saa aikaan, jos kaksi aikuista koiraa olisi tuohon tahtiin keskustellut erimielisyyksistään, olisi saattanut veri lentää...

Sunnuntaina Elli kävi taas pelastuskoiratreeneissä toteamassa, että ihmiset metsässä on kivoja. Aluksi otettiin pieni makkararinki ihan tiellä, Elli ei ollut moksiskaan vieraasta paikasta eikä täysin uusista ihmisistä. 

Oikeana treeninä oli neljä maalimiestä metsässä kuka mitenkin piilossa ruokarasioiden kanssa. Periaatteessa harjoitus oli hakukoiran tuuliharjoitus vaikka harjoituksen tavoite oli puhtaasti vain vahvistaa positiivista kokemusta ihmisistä ja ihmisen hajusta. Aloitamme koulutuksen jäljestä, mutta koska nyt on sosiaalistamisikä menossa, halusin pennulle tulevaa haku-uraa ajatellen positiiviset kokemukset ihmisistä metsässä. Josko ei sitten tarvitsisi missään vaiheessa edes mörkö-iässä nostella selkäkarvoja maalimiehille. Ehkä. Toivottavasti.

Maalimies piiloon ja koiran kanssa kävellään metsässä. Kun pentu saa hajun, sen annetaan reagoida siihen. Hajun lähteen paikantaminen oli astetta haastavampi homma noin pienelle ja aluksi se menikin perässäkävelijän luo, mutta bongasi sitten, että täällä haisee kyllä joltakulta toiselta. Maassa makaavat selvitti itse, samoin puun juurella istuvan. Juurakon takana makaava olikin sitten astetta haastavampi, kun haju painui juurakon toiselle puolelle eikä pentu voinut millään käsittää, miksi hajun luota ei löytynyt hajun lähdettä. Kiersimme juurakon ympärikin, mutta haju oli voimakkain juurakon väärällä puolen. Lopulta pentu palkattiin siitä, kun se nosti etutassunsa juurakon päälle, kurkistaakseen juurakon yli.

Saa nähdä teemmekö jossain vaiheessa tapakoulutusta maalimiehellä, koska nyt pentu menee ihan sumeilematta pään päälle. Hirmuisen innoissaan se on aina löydöstään ja onnellinen ja pussaa maalimiehet ihan kanveesiin. Siitä olen tyytyväinen, että kuusen juurella istuva tumma möykky (maalimiehen selkä) ei ollut mörkö. Sekä tietysti siitä, että harjoituksen edetessä pentu reagoi hajuun kokoajan kauempaa ja vahvemmin. Välimatka viimeisen maalimiehen ja ohjaajan välillä oli jo monta metriä.

Käsky "ei" tai emännän suuhun paremmin taipuva "Et" alkaa olla hallussa. Välillä pitää vielä kokeilla, että tarkoittikos se nyt ihan oikeasti että piti lopettaa, mutta useimmiten ei tarvitse kuin kerran tuumata että "Et". Samoin pentu on kokenut hyödylliseksi totella, jos se kutsutaan johonkin sisätiloissa. Ulkona tämä ei päde...